Ajattelin, että minä osaan olla fiksu, käyttäytyä kuin aikuinen. Asettua vihan ja negatiivisten tunteiden yläpuolelle. Että en käyttäisi lapsia pelinappuloina....ajatuksen tasolla kaikki on niin helppoa...mutta ei tarvita kuin yksi ajatus, yksi lause, ja koko tunneskaala heittää häränpyllyä. Ei ole jäljellä kuin murskattu itsetunto, niin pohjaton ylsinäisyyden tunne. Itku.  Suru. Mieletön mustasukkaisuus kun ajattelen miestäni toisen kainalossa. Onkin toinen jonka kanssa jaetaan elämän ilot ja surut. Minulla- ei ketään. Vain suunnaton möykky rinnassa.

Tuntuu ettei minulla ole muuta keinoa kuin vihata. Sanoa miehelle että vastahan tässä eilen pistäydyit tavaroitasi hakemassa- samallahan näit lapset. Siinä meni atki-iltasi, ensi viikkoon...ja sen jälkeen mieletön morkkis miten minä voin tehdä noin. Minä jonka piti osata käyttäytyä kuin aikuinen, otankin vihan ja koston välikappaleeksi omat lapseni.

Miten tästä pääsee eteenpäin. Tuntuu ettei ole enää mitään....