Puhelimessa teki sitten eroa tämä ukkokultani. Kun rakastaa niin toista niin ei voi minun kanssa olla. En minä tällaista soutamista ja huopaamista jaksa. Itkin koko päivän ja myötätunnosta itki meidän perheen 9-vuotiaskin. Tekstiviestillä ilmoitin sitten minä kantani hyvin selvästi, enää en aio roikkua miehessä kiinni ja anoa jäämään. Menköön, jos kuvittelee elämänsä sitten niin onnelliseksi ja auvoisaksi. Ainakaan isä-lapsi-suhde ei tästä parane. Pienimmät  eli 1,5-vuotias ja 4kk eivät koskaan opi kunnolla tuntemaan isäänsä. Tulee olemaan kuin kuka tahansa vieras mies heille. Tiedän, että pitkässä juoksussa minä pärjään. Olen vahva, varmaan olenkin miehelleni liian vahva. Uusi eukko tuntuukin olevan joku piipertäjä.

Olkoon. Menköön. Tänään en ole edes itkenyt. Sydän on kovetettu kivipallo. Mies väittää ettei olennut haavoittaa minua. Haluaa yhä olla ystävä. Olisi miettinyt haavoittamista silloin kun ryhtyi suhteeseen. Ystäväksi minusta ei ole. Tekee liian kipeää. Onneksi on lapset. Heidän takiaan jaksan.