Ei kuulosta kummoiselle, mutta saavutus sinänsä. Eronnut, myös petetty ja jätetty ystäväni sanoi minulle eilen päivällä, että "kyllä se yö lopulta päättyy". Sanoi myös että vaikutan yllättävän seesteiseltä ja rauhalliselta. Yllättäin näin onkin. Mies eilisaamuna itkua tirautti, kun tulee niin ikävä. En oikein tiedä miten pitäisi suhtautua; itkeäkö vai nauraa, itsehän tähän tilanteeseen meidät on ajanut.

Tänään haki vielä parit viimeiset  tavaransa. Itseäni huvitti; poistin postilaatikosta miehen sukunimen (onneksi olin naimisiin mennessämme isepäinen ja pidin oman, harvinaisemman sukunimeni- halusin myös lapsillemme oman sukunimeni), pakkasin miehen loput vaatteet jätesäkkiin odottamaan noutajaansa. Ihan kuin olisin sullonut myös miehen sinne jätesäkkiin "kipuilemaan". Tänään, kun mies päivällä haki viimeisiä tavaroitaan, halasin vielä ja toivottelin onnellista syntymäpäivää (on siis miehen 41-v synttäripvä tänään), sanoin vielä että "uskon että meillä olisi voinut olla ihan hyvä elämä yhdessä edessäpäin". Mies tuohon tkaisi, että niin hänestäkin on alkanut tuntua. ...ja että onnellista tästä syntymäpäivästä ei saa tekemälläkään.

Mutta summa summarum, minusta tuntuu ihan hyvältä. Päivästä on selvitty kunnialla, olen ylpeä lapsistani. Myös ylpeä itsestäni, sillä kaiken paskan jälkeenkin olen puhunut isästä lapsille vain hyvää. "Isin on parempi olla kun on onnellinen ja silloin teilläkin on parempi olla." Minulle on tultu sanomaan, että näytän hyvältä, ja minusta itsestä tuntuu vahvalta. Olen päättänyt että en vihaa enkä muutu katkeraksi noita-akaksi, se ei rakenna mitään. Kun vituttaa, kokoan itseni, kanavoin sen johonkin muuhun hyödylliseen (esim. eilisiltainen mattojen hakkaaminen teki oikein hyvää!!) Minullakin on oikeus onneen ja ilo palaa joskus elämääni takaisin, tiedän sen!! Minä, vahva voimanainen!!