Nyt ollaan petetty ja jätetty....

Mies sitten kipuilunsa päätteeksi ilmoitti ettei voi jatkaa näin, että hänen on pakko kuunnella ja katsoa sydämensä ääntä. Että näin tällä kertaa...Eipä siinä sitten kauaa mennyt, miehen mielestä kun eron harkinta-aika olikin siis harkintaa sen välillä valitseeko minut ja lapset, vai uuden kumppanin ja tämän lapsen. Tässä pelissä jäätiin siis kakkoseksi.

Ei auta itku markkinoilla, ei. Monet itkut on kyllä itketty ja itketään. Mies pakkaa tavaroitaan ja on olevinaan niin hemmetin myötätuntoinen. Että kun on kerran tähän pisteeseen tultu niin ei tästä voi enää perääntyä. Että olen kyllä rakas, mutta toinen on rakkaampi/rakkain. Menköön sinne yhteiseen lemmenpesäänsä muhinoimaan, minä en aio jäädä rannalle ruikuttamaan. Olen päättänyt; tästä ei ole kuin tie ylöspäin. Tämän myötä minusta, viisaasta ihmisestä kasvaa vieläkin vahvempi, ehyempi ja tasapainoisempi ihminen, jota eivät pienet arjen kolhut heilauta. En enää suostu olemaan elämän valtapelissä pelinappula vaan oikea pelaaja. Minullakin on oikeus onneen ja ainakaan näin se ei löydy.

TOKI tulevaisuus pelottaa vallan helvetisti. Miten pärjään, kuuntelen ja toimin arjen täpinöissä viiden alle 13-vuotiaan kanssa, joista nuorin vasta 6kk? Miten pärjään taloudellisesti, osaan hoitaa omakotitalon, olla ÄITI isoilla kirjaimilla. Osaan arvostaa myös itseäni ja saada romutetun itsetuntoni rippeet korjattua....