Sanoo tuleva exäni. Miten lopettaa, tuntuu että mies haluaa määrätä tunteistakin ja tuntemuksistani?? Eikö kaikki tunteet pitäisi saada läpikäydä?? Kaikki ajallaan, mutta eteenpäin ajateltuna aika on niin pitkä. Tässä hetkessä ja nyt ei auta, vaikka kuinka ajattelisin, että vuoden päästä on jo helpompaa. Haloo, VUODEN!!!

 

Kai se on hyvä että mies haluaa osaallistua lastensa elämään. Annoin kuitenkin luvan kuskata 12-vuotiaan harkkoihin. Apuhan se on minullekin. Kävi samalla vaihtamassa pari sanaa. Oli taas hetken ihan aikuinen olo. Huomenna lupasi hakea toiseksi vanhimman harrastuksestaan ja viedä illalla vanhimman leffaan. Helppohan se on miehen jatkaa elämäänsä toisen kainalossa, toisen hellittävänä. Minulla on vain arjen kipuilevat lapset. Isi on ihana, isi vie leffaan, käyttää  hampurilaisravintolassa...

 

Toiseksi nuorin on isän muuton jälkeen joka yö kömpinyt viereen tarkistamaan että eihän äiti ole kadonnut minnekään...Itse en saa unta. Ajatukset jäävät pörräämään yhtä kehää eikä unesta tule mitään. Ajattelen vaan, että en olekaan enää miehelle se tärkein ihminen ja silti hän on yhä minulle., säälittävää...

Ajattelin, että minä osaan olla fiksu, käyttäytyä kuin aikuinen. Asettua vihan ja negatiivisten tunteiden yläpuolelle. Että en käyttäisi lapsia pelinappuloina....ajatuksen tasolla kaikki on niin helppoa...mutta ei tarvita kuin yksi ajatus, yksi lause, ja koko tunneskaala heittää häränpyllyä. Ei ole jäljellä kuin murskattu itsetunto, niin pohjaton ylsinäisyyden tunne. Itku.  Suru. Mieletön mustasukkaisuus kun ajattelen miestäni toisen kainalossa. Onkin toinen jonka kanssa jaetaan elämän ilot ja surut. Minulla- ei ketään. Vain suunnaton möykky rinnassa.

 

Tuntuu ettei minulla ole muuta keinoa kuin vihata. Sanoa miehelle että vastahan tässä eilen pistäydyit tavaroitasi hakemassa- samallahan näit lapset. Siinä meni atki-iltasi, ensi viikkoon...ja sen jälkeen mieletön morkkis miten minä voin tehdä noin. Minä jonka piti osata käyttäytyä kuin aikuinen, otankin vihan ja koston välikappaleeksi omat lapseni.

 

Miten tästä pääsee eteenpäin. Tuntuu ettei ole enää mitään....

Tänään on ollut tosi itkuinen olo. Viime yö meni ihan harakoille, puolivuotiaalle iski kamala flunssa ja itki ja heräili tukkoisuuteensaa tunnin välein. Vanhin muksu lähti aamulla ukin (isäni) kanssa jalisturnaukseen 150 km:n päähän ja neljä nuorinta jäi kotiin. Eipä mennyt aikaakaan kun puhelin piippasi ja mies ilmoitti hakevansa nuorinta lukuunottamatta muksut kylään tutustumaan tähän uuteen...

 

Sepä olikin yllättävän kova paikka , antaa lapset sellaisen ihmisen luokse, joka on vallannut oman paikkani miehen elämässä. Joka alitajuisesti nakertaa äitiyttäni muru murulta ja joka valtaa pikkuhiljaa paikan lasteni sydämessä. Tiedän toki sen, että olen aina lapsilleni äiti. ja ei tämä uusi ole sitä paikkaa viemässä. Mutta kuitenkin tuntuu, että minulta viedään sekin ainoa asia, mikä minulle on jäänyt. Isä ja uusi puoliso kuorivat kerman päältä, minä saan vaan pelkkää paskaa osakseni, näen lasten arjen kipuilut...kuin piste i:n päälle "hyvälle ololleni" oli, kun toiseksi vanhin lapsi halusikin jo jäädä yöksi kylään, kun sai hyvän kaverin tämän naisen tytöstä.

 

Eli tänään on taas ollut olo, että tämä on kuin pohjaton suo, johon uppoaa aina vain syvemmälle ja syvemmälle. Pitäisi jaksaa olla aikuinen, mutta olo on kaikkea muuta. Itkettää ja voimat loppuu.

Ei kuulosta kummoiselle, mutta saavutus sinänsä. Eronnut, myös petetty ja jätetty ystäväni sanoi minulle eilen päivällä, että "kyllä se yö lopulta päättyy". Sanoi myös että vaikutan yllättävän seesteiseltä ja rauhalliselta. Yllättäin näin onkin. Mies eilisaamuna itkua tirautti, kun tulee niin ikävä. En oikein tiedä miten pitäisi suhtautua; itkeäkö vai nauraa, itsehän tähän tilanteeseen meidät on ajanut.

Tänään haki vielä parit viimeiset  tavaransa. Itseäni huvitti; poistin postilaatikosta miehen sukunimen (onneksi olin naimisiin mennessämme isepäinen ja pidin oman, harvinaisemman sukunimeni- halusin myös lapsillemme oman sukunimeni), pakkasin miehen loput vaatteet jätesäkkiin odottamaan noutajaansa. Ihan kuin olisin sullonut myös miehen sinne jätesäkkiin "kipuilemaan". Tänään, kun mies päivällä haki viimeisiä tavaroitaan, halasin vielä ja toivottelin onnellista syntymäpäivää (on siis miehen 41-v synttäripvä tänään), sanoin vielä että "uskon että meillä olisi voinut olla ihan hyvä elämä yhdessä edessäpäin". Mies tuohon tkaisi, että niin hänestäkin on alkanut tuntua. ...ja että onnellista tästä syntymäpäivästä ei saa tekemälläkään.

Mutta summa summarum, minusta tuntuu ihan hyvältä. Päivästä on selvitty kunnialla, olen ylpeä lapsistani. Myös ylpeä itsestäni, sillä kaiken paskan jälkeenkin olen puhunut isästä lapsille vain hyvää. "Isin on parempi olla kun on onnellinen ja silloin teilläkin on parempi olla." Minulle on tultu sanomaan, että näytän hyvältä, ja minusta itsestä tuntuu vahvalta. Olen päättänyt että en vihaa enkä muutu katkeraksi noita-akaksi, se ei rakenna mitään. Kun vituttaa, kokoan itseni, kanavoin sen johonkin muuhun hyödylliseen (esim. eilisiltainen mattojen hakkaaminen teki oikein hyvää!!) Minullakin on oikeus onneen ja ilo palaa joskus elämääni takaisin, tiedän sen!! Minä, vahva voimanainen!!

 

Nyt ollaan petetty ja jätetty....

 

Mies sitten kipuilunsa päätteeksi ilmoitti ettei voi jatkaa näin, että hänen on pakko kuunnella ja katsoa sydämensä ääntä. Että näin tällä kertaa...Eipä siinä sitten kauaa mennyt, miehen mielestä kun eron harkinta-aika olikin siis harkintaa sen välillä valitseeko minut ja lapset, vai uuden kumppanin ja tämän lapsen. Tässä pelissä jäätiin siis kakkoseksi.

 

Ei auta itku markkinoilla, ei. Monet itkut on kyllä itketty ja itketään. Mies pakkaa tavaroitaan ja on olevinaan niin hemmetin myötätuntoinen. Että kun on kerran tähän pisteeseen tultu niin ei tästä voi enää perääntyä. Että olen kyllä rakas, mutta toinen on rakkaampi/rakkain. Menköön sinne yhteiseen lemmenpesäänsä muhinoimaan, minä en aio jäädä rannalle ruikuttamaan. Olen päättänyt; tästä ei ole kuin tie ylöspäin. Tämän myötä minusta, viisaasta ihmisestä kasvaa vieläkin vahvempi, ehyempi ja tasapainoisempi ihminen, jota eivät pienet arjen kolhut heilauta. En enää suostu olemaan elämän valtapelissä pelinappula vaan oikea pelaaja. Minullakin on oikeus onneen ja ainakaan näin se ei löydy.

 

TOKI tulevaisuus pelottaa vallan helvetisti. Miten pärjään, kuuntelen ja toimin arjen täpinöissä viiden alle 13-vuotiaan kanssa, joista nuorin vasta 6kk? Miten pärjään taloudellisesti, osaan hoitaa omakotitalon, olla ÄITI isoilla kirjaimilla. Osaan arvostaa myös itseäni ja saada romutetun itsetuntoni rippeet korjattua....