Eropaperit jätetty. Päätin että miehen kipuilu, soutaminen ja huopaaminen saa riittää. Ajatuksena "päivä kerrallaan " on ihan hyvä, mutta käytännön toteutus perseestä. Kauanko minun pitäisi sitä katsoa ja odottaa, että kuluu päivä kerrallaan. Ei se siitä yhtään paremmaksi muutu. Aikaa siitä, kun mies ilmoitti tästä uudesta suhteestaan ja uudesta elämästään on kulunut jo 2½ kuukautta ja mies ei yhä edelleenkään tiedä mitään. Kun yritän kysyä missä mennään, olen nalkuttava akka.

Jos lapsia ei olisi, olisin toivottanut ukon helvettiin jo miljoona kertaa (toki nytkin mielessäni, en ääneen). Vanhin lapsi (12v) oirehtii jo aikalailla, on ollut haasteellinen tapaus jo aiemminkin. Isänsä sanoo vain, että "idiootti". No, kenestäköhän on mallia ottanut....toinen kaipaisi vain rakkautaa, niin kuin me jokainen.

Lapset, ne lapset....hyvässä ja pahassa. Heidän takiaan on pakko jaksaa, taistella, pysyä tässä elämänsyrjässä kiinni.

Kummallista että itse tuntee syyllisyyttä, ihan kuin minä olisin tässä se paha ihminen. SYntipukki, kaiken pahan alku ja juuri. En aio sanoa ettei minusta löydy mitään moitteen sijaan. Toki, paljonkin, mutta olen kuitenkin yrittänyt. Tällä hetkellä tuntuu että kaikki yritys valuu hukkaan. Tuntuu ettei sillä mitä minä teen ole mitään merkitystä. On vain tuo mies jonka oman egon ympärillä kaikki pyörii. Kun HÄN nyt saisi päätettyä mitä valitsee. Luulisi että neljänkympin ikään tullessaan olisi jo havainnut sen tosiasian että on aikuinen ja hänen on otettava vastuuta tekemisestään. Ja että aikuisen on osattava tehdä päätöksiä.

Eilen sanoi minulle, että ei hän tästä lähde jos vaihtoehto on se että hänen pitää lähteä yksin. No entäs minä sitten, minähän tässä juuri jään yksin!! Ei kuulemma oo sama kun minulla on alpset!! Lapsien kanssahan voin jakaa kaiken samalla tavoin kuin aikuisen. No, eihän minulla tässä aikuista olekaan rinnallani, on vain tuo "kipuileva" ja oikutteleva kuuden nelikymppinen lapsi....

Ja nythän minä olen se paha ihminen joka halusi hakea eroa...